Elämää ei sen enempää...

Olen tosi pahoillani pitkään jatkuneesta blogin hiljaisuudesta. Huono omatunto on vaivannut koko syksyn blogin laiminlyönnin osalta. Viime aikoina on ollut ihan liikaa mietittävää sekä järjesteltävää minimaalisilla voimavaroilla. Mikään ei ole kauheasti huvittanut ja ollaan koko perhe oltu todella väsyneitä. Päivät on menneet omalla painollaan jonkinlaisessa sumuverhossa. Postasin syksyllä pikkumiehen öisistä heräilyistä ja neuvolalääkärin ohjeistuksesta aloittaa unikoulu nukuttamalla pikkuinen omaan sänkyyn. Nukahtaminen omaan sänkyyn alkoi hyvin, mutta matkamme jälkeen pikkumiehen öiset heräilyt vain jatkuivat. Pikkumies sairastui myös flunssaan, joka vain pahensi tilannetta. Ollaan koko perhe valvottu monia öitä pikkuisen epäsäännöllisen rytmin vuoksi. En ole hetkeen jaksanut ajatella tai unelmoida muusta kuin edes yhdestä hyvin nukutusta yöstä. Viimeiset viikot ovat menneet aikamoisessa sumussa. Samalla motivaatio treeneihin on kadonnut ja salille lähteminen on tuntunut todella työläältä. Treenaamisen sijasta olenkin koittanut huilata aina mahdollisuuksien mukaan.

Ajattelin jo pitkään, että tällä asetelmalla mennään ja meillä poika on vain huonompi nukkuja. Saimme kuitenkin neuvolan kautta sosiaaliohjaajan opettamaan meille unikoulua uusilla säännöillä, johon kuuluu muutakin kuin vain nukuttaminen omaan sänkyyn (postailen unikoulusta lähiaikoina enemmän). Ongelmana on usein se, ettei vauva ole tottunut herätessään nukahtamaan itsekseen uudelleen. Ohjeistuksen mukaan pikkuiset kuitenkin oppivat nukkumaan, kun uudet tavat omaksutaan vanhempien opastuksella. Ja voitteko kuvitella...viime yönä nukuimme koko perhe ensimmäistä kertaa koko yön! Olen ollut tänään täynnä energiaa ja tuntenut itseni todella virkistyneeksi.

Viime viikkoihin oman paineensa on tuonut myös lähestyvän hoitovapaan päättyminen ja tätä kautta pikkumiehen hoidon aloitus. Meillä piti olla kevääksi hoitopaikka jo järjestettynä, mutta tämä ei ihan mennyt niin kuin kuvittelimme. Uuden hoitopaikan metsästys verotti myös omalta osaltaan voimavarojamme, mutta onneksemme löysimme ehkä jopa alkuperäistä hoitopaikkaa paremman ratkaisun. Yksi asia oli siis ratkaistu ja jännitys töihin paluusta alkoi hieman helpottamaan. Noh! Kuten olimme jo todenneet,  kaikki ei todellakaan aina mene niin kuin Strömsössä. Sain töistä tiedon, että hoitovapaalta palattuani entiset työni eivät enää odotakaan minua ja edessä olisi siirto uusiin tehtäviin. Uutisen kuultuani ketutus oli suunnaton! Miksi musta tuntuu, että täällä tasa-arvoisessa yhteiskunnassa me naiset jäädään aina jalkoihin. Meidän euro on yhä edelleen miesten euroa pienempi. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen on tässä yhteiskunnassa välillä todella vaikeaa. Tällä asetelmalla meitä naisia houkutellaan hoitovapaalta töihin ja sitten kaadetaan kuraa niskaan! Huh!

Tämän syksyn jälkeen tunne itseni taas himpun verran vahvemmaksi. Nyt vaan eteenpäin kohti uusia haasteita.

P.S. Eikä se muuten ole ihme, jos ei nukuta. Meillä meinaan treenataan kävelyä, jopa unissaan. Perhe on arvokkainta...ihan kaikessa!